Puuenergialla elintärkeä rooli

Harri Laurikka esittelee kuusi perustetta sille miksi puuenergialla on elintärkeä rooli ilmastonmuutokseen vastaamisessa ja taloudessa.

Viime aikoina kukaan energiapolitiikkaa seuraava ei ole voinut välttyä keskustelulta hallituksen biotalous- ja bioenergiapolitiikasta ja sen oikeansuuntaisuudesta. Näiden puheenvuorojen mainingeissa unohtuu helposti, että puusta saadaan uusiutuvaa lähienergiaa, jolla on elintärkeä rooli energiajärjestelmässä Suomessa, EU:ssa ja koko maailmassa.

Haluankin tuoda tähän keskusteluun muutamia näkökulmia.

1)      TIETEELLINEN OHJEISTUS HALLITUKSILLE LÄHIVUOSILLE ON ANNETTU. Kansainvälisessä ilmastopolitiikassa tieteellistä ohjeistusta hallituksille antaa ensisijaisesti hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC. Sen työhön osallistuvat suomalaisetkin tutkijat.

IPCC on hyvin äskettäin eli 2014 antanut viidennen arviointiraporttinsa ilmastonmuutoksesta. Raportin mukaan bioenergian kestävä käyttö on yksi avaimista, jos ilmastonmuutosta halutaan rajoittaa. Sellaisessa skenaariossa, jossa bioenergian käyttöä joudutaan merkittävästi rajoittamaan, ilmastonmuutoksen torjunnan kustannukset nousevat selvästi. Suomelle tärkeän metsäenergian erilaisuudesta tai erilaisesta kohtelusta ei mainita.

IPCC on tehnyt hallituksille myös ohjeet päästöjen laskennasta jo 1996 ja uudelleen 2006. Lähestymistapa näissä ohjeissa on ollut koko ajan sama: puun päästö käsitellään maankäyttösektorilla ja polton päästö on siksi nolla. Ohjeisiin ollaan tekemässä tarkennuksia, mutta ei suuria periaatteellisia muutoksia.

2)      PUU ON ELINTÄRKEÄ POLTTOAINE – EIKÄ VAIN SUOMESSA. Puun polttoa kritisoivissa puheenvuoroissa sivuutetaan useimmiten se, että puu on kooltaan niin suuri energiamuoto, että sen korvaaminen jollain muulla ei ole triviaalia. Maailmassa uusiutuvan energian osuus kaikesta primäärienergiasta on vasta 13,8 %. Fossiilisen energian osuus on 81%. Uusiutuvan energian osuudesta bioenergian osuus on noin kaksi kolmannesta. Tästä syystä hallitustenvälinen IPCC on arvioinut viidennessä arviointiraportissaan (2014) että bioenergiaa tarvitaan myös jatkossa, jos maailmassa halutaan luopua fossiilisista polttoaineista ja rajoittaa ilmastonmuutosta. Suomessakin fossiilista energiaa on vielä runsaasti (37 % kokonaiskulutuksesta 1-6/2016) ja puun osuus on 27%, yli 80 % kaikesta uusiutuvasta energiasta.

Visioita vaikkapa energiajärjestelmän sähköistymisestä on hyvä muodostaa. Todellisuus on vielä erilainen: muiden kuin polttamiseen perustuvien energialähteiden osuus on vasta 30% ja siitäkin ydinvoiman osuus on 19%. Puun rooli on erityisen suuri lämmöntuotannossa ja liikennekäyttö on kasvussa, sähköntuotannossa puun rooli on paljon vähäisempi. Jos puun energiakäyttö pitäisi lopettaa, tavoitteita uusiutuvan energian lisäämiselle olisi hyvin vaikea ja kallista saavuttaa. Suomi on saavuttanut vuodelle 2020 EU-lainsäädännössä asetetun uusiutuvan energian tavoitteen jo vuonna 2014. Tämä on ollut mahdollista, koska bioenergian käyttöä on pystytty lisäämään hyvin kustannustehokkaasti vaikeasta taloustilanteesta huolimatta.

Kuvaavaa on se, että Suomen ilmastonmuutoksen torjunnan edelläkävijäkuntia edustavassa HINKU-hankkeessa on onnistuttu vähentämään päästöjä 21 % vuosien 2007 ja 2013 välillä ja merkittävin syy päästöjen vähenemiseen on kuntien siirtyminen sekä kaukolämmössä että erillislämmityksessä fossiilisista polttoaineista puupohjaisiin energianlähteisiin ja maalämpöön

3)      SUOMI EI VAPAAMATKUSTA METSIENSÄ AVULLA. Vuonna 2015 Suomen hiilinielun koko oli yli 40% kokonaispäästöistä. Suomen metsät ovat sitoneet hiiltä ilmakehästä jo 1960-70 –lukujen taitteesta alkaen – joka ainoa vuosi. Ilmastosopimuksen raportointiajalta 1990 – 2015 Suomen metsät ja maaperä ovat sitoneet hiiltä 585 MtCO2. Tästä helpotusta ilmastotoimiin muilla sektoreilla on saatu 3 Mt – eikä sitäkään tarvittu. Muuta palkintoa – saati rahaa – ei ole saatu. Ei juuri edes aplodeja.

4)      HIILINIELU ON AINA ILMASTOTEKO. Nyt keskustelussa esiintyy sen suuntaista ajattelua, että biotalouden yritysten toimintaa talousmetsissä tulisi ajaa alas ja Suomen vuositason hiilinielua kasvattaa tasaiseen tahtiin tulevaisuudessa. Perusteluksi esitetään, että Suomella on velvollisuus vähentää päästöjä ja kasvattaa nieluja nykytasolta Pariisin sopimuksessa.

Suomi on EU:n osana sitoutunut Pariisin sopimuksen kokonaistavoitteisiin ja EU:n alustavaan kontribuutioon, joka annettiin 2015. Kontribuutiossa Suomi sitoutui siihen, että hiilinielut tulevat osaksi ilmastopolitiikan kokonaisuutta EU:ssa tavalla, joka ei heikennä ilmastotoimien kunnianhimoa. Yksityiskohdat jäivät auki eikä EU-tasolla sovittu muuta erillistä tavoitetta maankäyttösektorin päästöille. On selvää että niiden sopimiseen liittyy paljon poliittisia elementtejä oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta, kun toisissa maissa metsää on alle 15% pinta-alasta (esim. Hollanti) ja toisissa lähes 80% (Suomi).

Hiilinieluissa ei ole kyse vain luonnontieteestä ja siihen liittyvistä päästöjen ja sidonnan eri aikajänteistä. On poliittinen kysymys, onko nielun pieneneminen verrannollinen vaikkapa öljynpolttoon liikennesektorilla. Kun nielu pienenee (mutta pysyy nieluna), mitään päästöä ei todellisuudessa synny – se syntyy vain laskennallisesti suhteessa aiempaan tilanteeseen. Todellisuudessa hiilen sidonta ilmakehästä vain jatkuu, mikä on ilmastoteko kansainvälisissä talkoissa.

5)      ILMASTORAHOITUSTA TARVITAAN KEHITTYVIIN MAIHIN. Hiilensidonnan taloudellista tukemista on väläytelty hopealuotina metsätalouden ja ilmastokysymysten uudeksi yhteensovittamiseksi. Miten tällainen järjestelmä länsimaissa toteutettaisiin, jää epäselväksi. EU:ssa päästökauppajärjestelmään ei ole suin surminkaan haluttu liittää hiilensidontaa, koska sitä on pidetty liian epävarmana, vaikeasti mitattavana ja epäluotettavana. Ja mistä rahat? Jos hiilensidontaan rahaa maailmassa on, sen tulisi virrata sinne, missä ilmastorahoitusta eniten tarvitaan ja missä metsiä oikeasti häviää: kehittyviin maihin. Siellä metsistä vapautuu hiiltä todellisuudessa ilmakehään. Ilmastorahoitusta tarvitaan kansainvälisessä politiikassa myös poliittisista syistä globaalien päästöjen vähentämiseksi.

6)      LISÄÄ MATERIAALIKÄYTTÖÄ = LISÄÄ ENERGIAKÄYTTÖÄ . Suomalainen bioenergian käyttö perustuu pitkälti metsäteollisuuteen ja sen arvoketjuun. Suomessa ei kasvateta erillisiä ”energiametsiä”, joista ”puu hakataan suoraan uuniin”. Metsäteollisuuden arvoketjussa puun materiaali- ja energiakäyttö ovat tiukasti naimisissa keskenään. Se tarkoittaa sitä, että esim. puurakentamista varten valmistettujen puutuotteiden sivutuotteena syntyy myös paljon erilaisia energiatuotteita, kuten kuorta, purua, oksia, hakkuutähdettä ja harvennuspuuta. Jos puurakentamista lisätään, myös energiatuotteiden määrä lisääntyy. On hyvä tavoite lisätä ja monipuolistaa puun materiaalikäyttöä, mutta energiakäyttöä ei pidä kategorisesti rajata hyväksytyn käytön ulkopuolelle. Tämä jäykistäisi taloutta turhaan ja sillä voisi olla arvaamattomia seurauksia. On paljon parempi antaa markkinoiden toimia: jos joku osaa valmistaa hakkuutähteestä lääkettä tai arvokkaan teollisuusmateriaalin, energiakäyttö ei todennäköisesti pysty kilpailemaan raaka-aineesta.

Lopuksi: puun osuus Suomen energiankulutuksesta on ilahduttavasti noussut alkuvuonna 2016. Fossiilisen energian osuus on alkuvuonna laskenut yhden prosentin: 38 %:sta (2015) 37 %:iin.

Harri Laurikka

harri_lahiKirjoittaja on Bioenergia ry:n toimitusjohtaja, jonka omakotitalo lämpiää itse tehdyllä pilkkeellä ja maalämmöllä. Talon katolla sähköä tuottavat aurinkopaneelit

harri.laurikka@bioenergia.fi / 040 1630465

Vastaa